Savupirttien kunnianpalautus – osa II: Kulttuurinen sisäavaruus

Vanhana aikana, ei kauankaan sitten asuimme savupirteissä – ja viihdyimme niissä pitkään, ainakin tuhat vuotta. Savupirtti oli kehittyneimmässä muodossaan hyvin miellyttävä suoja pohjoista kylmyyttä vastaan, ja korkean savupirtin ilmanlaatu oli raikas ja savuton, kuten tämän esseen ensimmäisessä osassa on osoitettu.

Yleisen väärinkäsityksen mukaan savupirtti oli paitsi savuinen myös pimeä, likainen ja epämukava. Oliko niin todella? Oliko savupirtillä mitään tekemistä kehittyneen henkisen kulttuurin kanssa?

Puhutaan ensin pimeydestä itsestään. Maanpäällinen pimeys on suhteellinen käsite. Nykyinen sähkövalo vasta tekee valon ja pimeän rajan jyrkäksi, todellisuudessa (eli luonnossa) siirtymät ovat aina pehmeitä. Metsässä liikkuva sen hyvin huomaa – siellä näkee hyvin kulkea vielä silloinkin, kun ihmiset sähköllä valaistuissa huoneissaan ovat sitä mieltä että ulkona on jo pilkkopimeää.

Pimeä vuodenaika voi vapauttaa ihmisen luovuuden antaessaan hänelle luonnollisen ajan levolle ja joutilaisuudelle. Juhani Aho kutsuu lastussaan Terve tuloa, talvinen pimeä (1899) tätä vuodenaikaa äidiksi, joka laskee uutimet lapsensa kehdon eteen ja poistuu varpaillaan. ”On kuin löisi minulle vapautuksen hetki talviyön tullen ja kesäpäivän kadoten.” Lastun uutimet liittyvät vuodenaikaan myös konkreettisesti: ”Päivällä vedän uutimet eteen, mutta yön tullen ne avaan ja annan pimeyden paistaa sisään.” Pimeydessä voi laskea mielikuvituksensa valloilleen ilman että mikään ulkopuolinen pääsee ohjaamaan sitä.

Ahon tuotannon monet tarinat osuvat kiintoisaan rakennushistorialliseen taitekohtaan. Kertomuksessa Siihen aikaan kun isä lampun osti (1883) talon ruotuvaivainen Pekka suojaa silmiään öljylampun loisteessa ja sanoo valon sattuvan silmiin; myöhemmin hän muuttaa saunaan päreiden kajossa töitään tekemään. On mielenkiintoinen yksityiskohta, että talon kotisirkat muuttavat hänen kanssaan, kun päätalon uunikin rakennetaan uudestaan savuhormilliseksi. Talon lapset kaipaavat talvi-iltaisin sirkkojen ääntä ja juoksevat saunaan Pekan luo niitä kuuntelemaan.

Ikkunoita oli savupirteissäkin, ajatellaan jälleen Seurasaareen siirrettyä Niemelän torppaa, jossa hienosti havainnollistuu myös se, että pirttejä pestiin ns. savurajaan saakka ja ne olivat hyvin puhtaita.

Kun pirtti oli lämmitetty, tuli saattoi loimottaa ison uunin kupeessa kuin nuotio, jonka savu kohosi lakeiseen. Päreet ja kynttilät, myöhemmin öljylamput valaisivat sisätilaa. Valoa oli, mutta myös paljon hämärää ja nurkkien pimeyttä.

Uunin holvimaisessa syvennyksessä sai aamuun asti kyteä umpimähkä, tuhkalla peitetty hiillos, josta aamun tuli puhallettiin uudelleen esiin. Siinä oli jotakin sakraalia: liekki katosi näkyvistä, mutta lämpö ja mahdollisuus uuteen tuleen säilyivät. Nämä arkaaisten uunien holvisyvennykset tuovat mieleen vanhojen kulttuurien kotilieden pyhyyden, roomalaisten Vestan tulen.

Talo on ihmisen mielen ja kehon konkreettinen ulottuvuus, jonka kanssa eletään lähes symbioosissa. Sen osat ja suuntaukset kantavat itsessään käytännöllisiä, maailmankuvallisia ja symbolisia merkityksiä. Savupirtin ekosysteemi oli aivan omanlaisensa. Ikkunallinenkaan savupirtti ei ollut ensisijaisesti ulos katsomisen paikka. Asumuksen näköpiiri oli metsän katsetta – pirtti katsoi sisäänpäin aivan kuten umpimetsä. Silloin muut aistit kuin näkö korostuivat: kuulo, kosketus, haju. Savupirtissä versoi puhuttu sana kuin villi kasvillisuus, lukemattomine muotoineen. Siellä luotiin sanoista magiaa. Sanan, luotteen maaperä oli puun tuoksussa ja hämärässä. Savupirtti muistuttaa kokemuksellisesti metsän varjoja ja leirinuotiolla oloa. Tällaisissa sisäänpäin lämpiävissä asumuksissa – rautakauden kiuasuunillisissa taloissa ja myöhemmissä savupirteissä – kalevalainen runokieli syntyi, kehittyi, säilyi ja siirtyi. Sitä ei kirjoitettu alun perin muualle kuin ihmisten tajuntaan, yhteisölliseen muistiin.

Kuten Olavi Paavolainen kuvaa Synkässä yksinpuhelussa Kauko-Karjalan taloja, näitä vanhoja asumuksia ”voi rakastaa kuin jotakin vanhaa sävelmää tai lapsena kuultua satua”. Vaikka Paavolainen puhui ns. karjalantalosta, samat huomiot pätevät vanhoihin korkeisiin savupirtteihin muualla Suomessa, kuten myös niiden pihapiirien muodostamiin kokonaisuuksiin. ”Missä olisi vanha kansanperinne voinutkaan säilyä muualla kuin juuri tällaisissa taloissa”, kirjoittaa Paavolainen. Talot ovat hämäryydessään hautovia ja hedelmällisiä, eivätkä ne kirjailijan mukaan kasvattaneet sotasankareita vaan pohdiskelijoita, tietäjiä, runoilijoita.

Suomalainen kulttuuri sisältää vahvan auditiivisen elementin, joka kuuluu kielessämme ja esimerkiksi Aleksis Kiven runoudessa ja proosassa. Ehkä se on kehittynyt juuri pitkien pimeiden talvien aikaisessa asumisessa? Savupirteissä kuultiin metsän ääntä puusta rakennetussa tilassa, joka oli lämmin ja suojaisa. Siihen kuuluivat aivan konkreettisesti puun natinat ja paukahdukset hirsirungon eläessä vuodenajan mukaan, kotisirkan suloinen siritys uunin takaa, kanteleen ääni ja laulu, runot ja loitsut – suomen kieli.

—

Samoihin aikoihin, kun taloihin alettiin rakentaa suuria ikkunoita, muuttui myös ympäristön näkemisen tapa, eikä se ole sattumaa. Valokuvaaja I. K. Inha lähti etsimään Keski-Suomesta pienillä ikkunoilla varustettuja pirttejä ja pettyi, kun näki valtavat ikkunat, joita mökkeihinkin oli puhkaistu. Tämä tapahtui 1800-luvun viimeisinä vuosina, jolloin kehitys oli nopeaa. Silloin alkoi kadota savupirtin luoma sisäinen maisema.

Ehkä kuitenkin yhä vain kannamme mukanamme savupirttien tuhatvuotisen ajan kulttuurista muistia: hedelmällistä hämärää ja hämäränhyssystä nousevaa luovuutta, joka sallii syklisen pimeyden ja levon – kunhan itse ne itsellemme sallimme.

Vaikka emme muuta savupirtteihin takaisin, jotain niiden maailmaan kuuluvaa säilyy puulämmitteisten saunojen hämärässä ja pohjoisen hitaan valon seuraamisessa.

Tämä hämäränkierron salliminen vaatii tietoista huomiota – on pidettävä huolta siitä, ettei sisäistetty esivalta pääse tuomitsemaan pimeänaikaista, elvyttävää joutilaisuutta eikä erilaisten ruutujen äärelle unohtuminen sulje yhteyttä metsän varjoihin.

—

Kuvat Lieksan Lukan pirtistä: ensimmäisessä näkymä ovensuusta ja toisessa uuninkyljen ”maailmanpatsas”; rakennus 1700-luvulta. Kuvat: Anneli Jussila.