Savupirttien kunnianpalautus – osa I: Väärinymmärretty lämpökone

Sanat kantavat usein mukanaan väärinkäsityksiä ja ennakkoluuloja. Ajatellaan savupirttiä. Siihen on liitetty ilmaisuja ”savullinen asumus” ja ”savujohdoton tupa”. Savupirtti-sana itsessäänkin, vaikka sointuu kauniisti ainakin kirjoittajan korvissa, on hämäävä.

Todellinen, kehittynyt savupirtti ei ollut ”savullinen” merkityksessä savuinen eikä itse asiassa savujohdotonkaan.

Mielikuviamme ovat muovanneet eräät historialliset vaikuttajat, kuten Carl von Linné, jotka asiaan tarkemmin perehtymättä leimasivat savupirtit alimpaan hornaan. Yläluokkainen Linné jopa ehdotti savupirttien asujille raippoja, jos eivät muuttaneet pois asumuksestaan. Suuri luonnontieteilijä muodosti käsityksensä vain muutamien, todennäköisesti asumuksina epäonnistuneiden rakennelmien perusteella. Yhä vallalla olevat käsitykset savupirtin haitallisuudesta voivat kantaa kaikuja hänen lausunnoistaan ja toisaalta niihin ovat vaikuttaneet ne 1800-luvulla räjähdysmäisesti lisääntyneen köyhän kansan matalat majat, joissa savu todella viipyi aiheuttaen mm. silmäsairauksia. Mutta niitä ei saisi edes kutsua varsinaisiksi savupirteiksi; sopivampi sana on savumökki, huonosti vetävä ja matala asumus, jossa kehittyneen savupirtin rakennustekniikka oli kadonnut tai jäänyt toteutumatta.

Historiasta

Olen aina pitänyt asumisen historiaa kiinnostavampana kuin esimerkiksi sotien historiaa, ja tavallaan nämä kaksi ihmiselämän aluetta ovat toistensa vastakohtia. Ihminen on elänyt Suomen alueella noin 10 000 vuotta, ja suurimman osan tuosta ajasta kodan tai talon keskuksessa on palanut tuli: ensin avotuli, myöhemmin sisäänpäin lämpiävä uuni – mutta 9800 vuoden ajan tuli paloi ilman varsinaista savupiippua. Savun kulkua osattiin ohjata jo kodassa. Kivikauden lämpökaudella avotuli saattoi riittää; ilmaston viilentyessä tarvittiin enemmän lämpöä, ja viimeistään rautakaudella oli käytössä kiuasmainen uuni.

Savupirtiksi on kutsuttu asuntoa, jonka kivistä ladottua uunia lämmitettäessä savu nousi ensin huonetilan yläosaan. Savupirtti ei kuitenkaan ollut savussa elämisen paikka, vaan lämmön talteen ottava rakennus, jossa savun käyttäytyminen oli osa hallittua tekniikkaa. Tästä tarkemmin hieman tuonnempana.

Savupirtin idea ja elementit olivat suurella todennäköisyydellä olemassa jo rautakauden lopulla. Varhaisemmissa muodoissa tulisija oli ehkä kiuasmainen, kivistä ladottu uuni; myöhemmissä savupirteissä se kehittyi suureksi, muuratuin osin rakennetuksi ja yhä varaavammaksi tulisijaksi. Esihistoriallisia asumuksia ei tosin ole säilynyt sillä tavoin, että ajoituksia voitaisiin täysin varmistaa, mutta esimerkiksi Salon Ketohaassa kiuasuuniksi tulkittu rakenne on ajoitettu varhaiselle rautakaudelle.

Rautakauden vauraat hautalöydöt esimerkiksi Hämeessä eivät tietenkään todista, millaisia talot tarkasti olivat. Mutta ne ovat vahvoja aihetodisteita siitä, ettei ainakaan yhteisöjen varakkain väki elänyt alkeellisissa savumökeissä. Hienot puvut, vaaleat kankaat, korut, hopea-aarteet ja eurooppalaisittainkin upeat loistomiekat edellyttivät ympärilleen myös jonkinasteista asumisen järjestystä: tilaa, lämpöä, puhtautta, säilytystä ja tekniikkaa.

Savupirtin rakenne ja toiminta

Täysin kehittynyttä savupirttiä käytettiin vähintään 700 vuotta, mahdollisesti 1000-1500 vuotta. Mikä selittää näiden asumusten pitkän suosion? On tärkeää tarkastella lähemmin savupirtin pehmeää tuliteknologiaa.

Olennaisia piirteitä kehittyneessä savupirtissä ovat uunin lisäksi huonekorkeus ja välikatto eli laipio.

Savupirtin oli oltava korkea tila, niin korkea, että lämmitettäessä savupatja leijaili seisovan ihmisen yläpuolella ennen poistumistaan lakeisesta, joka tarkoittaa yksinkertaista savutorvea. Lakeinen voitiin avata tai sulkea luukulla ja sen vetoa säädellä. Tarkkasilmäinen voi havaita vanhoissa museoiden savupirteissä merkillisen rajan – seinä on alempaa vaalea kuin yläosastaan. Kyseessä on ns. savuraja. Sen alapuolelle savu ei koskaan jäänyt seisomaan ja seinä pysyi puhtaana ja vaaleana. Jouluksi ja muiksi juhliksi tätä alaosaa voitiin vielä erityisesti pestä. Savuraja näkyy hyvin Seurasaaren ikonisessa Niemelän torpassa, ja olen havainnoinut sitä useissa muissakin vanhoissa pirteissä.

Laipio oli ratkaisevan tärkeä elementti kehittyneessä savupirtissä.

Sisäkaton taitteisuus ohjasi savua kohti lakeista – arkaainen piirre, joka on nähtävissä joissakin vanhoissa pirteissä; tasainen sisäkatto kehittyi vasta myöhemmin. Mutta olennaisin ominaisuus oli laipion kyky varastoida itseensä lämpöä ja säteillä sitä takaisin pirttiin. Laipion kuului olla hiekalla tai muilla maa-aineksilla täytetty, eristävä kerros sai olla noin 20 sentin paksuinen.

Emeritusprofessori Per Olov Nilsson teki talvella 2001 uraauurtavan kenttäkokeen Mattilan savupirtissä Röjdåforsissa Värmlannissa. Pirtin asumispinta-ala oli 35 neliötä, ja Nilsson asui siinä kaksi viikkoa talvipakkasilla. Kahden viikon aikana hän lämmitti uunia seitsemän kertaa. Päivää kohti kulutus oli vajaat 18 kiloa puuta, suunnilleen puolitoista tai kaksi tukevaa sylillistä halkoja – yllättävän vähän pakkastalvena. Joka kerta tuli paloi kaikkiaan nelisen tuntia kerralla, josta noin tunnin verran huoneen yläosassa oli näkyvää savua. Savu ei tällöin laskeutunut alle 2,20 metrin alapuolelle. Savu hävisi kokonaan kun uuni alkoi palaa hyvin kuumana.

Mitä Nilsson havaitsi Mattilan kokeen aikana?

Ensinnäkin pirtissä vallitsi koko ajan miellyttävä lämpötila. Nilssonin mukaan lämpimyys oli merkittävästi korkeampi ja tasaisempi kuin kaakeliuunilla tai rautaisella kamiinalla lämmitetyssä tuvassa. Juuri maalla täytetty katto toimi lämmön luovuttajana ja tasaajana. Lämpö levisi katosta koko pirttiin, ja tulen sammumisen jälkeen iso uuni varastoi lämpöä pitkään.

Myös huoneilman laatu oli erinomainen. Hiilimonoksidi eli häkä tutkittiin koko tutkimusperiodin ajalta, ja sen pitoisuudet pysyivät reilusti raja-arvojen alapuolella. Pirtissä myös pystyi oleskelemaan mukavasti lämmityksen aikana – jälleen yksi savupirttejä leimannut kielteinen väite tuli kumottua.

Nilsson kertoo olleensa syvästi vaikuttunut suomalaisesta savupirttitekniikasta. Hän toteaa yhteenvedossaan, että on vaikea luoda energiasysteemiä joka olisi tehokkaampi kuin kehittyneen savupirtin. Tämä näkyy siinä, että esimerkiksi kaakeliuunin savukaasut ovat 140 astetta kuumia mennessään savupiippuun; Mattilan savupirtin tapauksessa ne olivat tuskin 50-asteisia siirtyessään lakeiseen. Suuri uuni, joka paloi suuren osan ajasta savuttomasti, ja laipion lämpöä kokoava kerros antoivat suomalaiselle uunille Nilssonin mukaan ”fantastiset energiaominaisuudet”.

Savupirttejä oli myös suomalaisen kulttuuripiirin ulkopuolisissa osissa Ruotsia, mutta niistä puuttuivat ne sofistikoituneet tekniset ominaisuudet, jotka olivat kehittyneet nimenomaan suomalaisessa savupirttiperinteessä.

—–

Seuraavassa osassa, Savupirtti kulttuurisena sisäavaruutena siirrytään tekniikasta siihen, miten savupirteissä elettiin ja mitä niissä tehtiin.

Lähteitä:

Nilsson Per Olov 2013: «Rökstugan – så mycket bättre än sitt rykte». Skogshistoriska Sällskapets Årsskrift 2013, sid 36-40 .

Uino, Pirjo 1986: “An Iron Age Community at Ketohaka in Salo and Other Remains of Metal Period Buildings in Finland.” Iron Age Studies in Salo II. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 89:1. Suomen Muinaismuistoyhdistys, Helsinki, s. 25–201.