Keräily, maailman vanhin ammatti

Ihmiskunnan alkuperäisin elinkeino on epäilemättä ollut luonnontuotteiden keräily.  

Uudet tutkimukset kivikautisesta ruokavaliosta ympäri maailman osoittavat, että kuva ravinnon koostumuksesta on ollut osittain vääristynyt kirjallisuudessa esiintyvän metsästyksen ylikorostuksen kautta. Nykyisiä alkuperäiskansoja tutkittaessa on huomattu, että ruokatarpeiden suurin massa tulee keräilystä, jopa ilmastollisesti epäsuotuisammilla alueilla.

Keräilytuotteista on jäänyt vain vähän arkeologista aineistoa, koska keräilyyn ei ole juuri tarvittu erityistä välineistöä. Silti Suomenkin kohdalla olisi oikein puhua kalastaja-keräilijöistä. Uusin tutkimustieto kertoo, että kivikautinen väestö sai valkuaisaineensa suurelta osin kalaravinnosta Suomen alueella. Kasviravinnon osuus on suurella todennäköisyydellä ollut paljon oletettua merkittävämpi myös pohjoisessa. Kalastuskin voi olla joskus keräilyn kaltaista, esimerkiksi kun on paljain käsin ”käsitetty” kutuhaukia puroista.

Keripukin välttämiseksi kasviperäistä ravintoa on pitänyt olla käytössä jatkuvasti jo kivikautena pohjoista myöten. Kansatieteilijä, Lapin tutkija I.K. Itkonen kertoo Lappi-tutkimuksissaan, että yksi syy Enontekiön saamelaisten kesämuuttoon oli meren läheisyydessä runsaana kasvava juomu eli suolaheinä, saamelaisten ehkä tärkein vihannes. Sitä kerättiin ja säilöttiin hapattamalla talven varalle. Toinen tärkeä kasvi napapiirin pohjoispuolella on ollut väinönputki, jota on käytetty sekä lääkkeenä että ravintona.

Samuli Paulaharju puolestaan kertoo Kainuusta, että ”suolaheiniä kanniskeli vähävarainen kansa takoittain ahoilta”. (Takka = kantamus).

Mitä muinais- ja kansanrunomme sitten sanovat keräilystä?

Ensimmäisenä mieleen tulee pihlaja. ”Pyhät on pihlajat mäellä, pyhät marjat pihlajissa.” Pihlajan ylistys viittaa puun merkitykseen sakraalipuuna. Kasvoihan se usein kuppikiven, uhrikiven vierellä. Pihlajanmarjat ovat maistuneet sekä linnuille että ihmisille. Kukkivista puista myös metsäomenapuu ja tuomi mainitaan usein kansanperinteessä, molempien satoa on käytetty ravintona.

Pihlaja viittasi uuden uskonnon näkökulmasta ”pakanuuteen” ja sitä sen vuoksi ryhdyttiin myöhemmin nimittämään pirun tekemäksi. Puolukkaan, ammoisista ajoista tärkeimpään luonnonmarjaamme, liittyvät kansanrunot puolestaan tuovat hauskasti esille synteesin kansankristillisyyden ja vanhan mytologian välillä. Marjatta tulee raskaaksi puolukasta – tämä hyvin säilyvä marja vertautuu uuden elämän luojana pyhään henkeen.

Kansanrunoissa on mainittu mustikat, mansikat, puolukat, lillukat, muuraimet ja vadelmat, kaikki myönteisessä merkityksessä herkkuina ja syömämarjoina, esimerkiksi paimenten kehuessa omia laidunmetsiään.

Suomen kieli itsessään kertoo metsästä keräilytuotteiden kotina. Sanomme marjastuksesta olevamme marjametsässä: mustikassa, puolukassa, vadelmassakin – mutta emme puhu näin puutarhamarjoista. Viimeksimainittuja vain noukimme tai poimimme, emme sano olevamme viinimarjassa. Inessiivisijan käyttö kertoo suhteestamme metsään: metsässä olo kertoo paitsi paikasta keräilyn ympäristönä myös siitä mitä siellä tehdään.

Monilla yhä voimissaan olevilla sanonnoilla on juurensa keräilykaudessa. Esimerkiksi leipäpuu viittaa petun kuorimiseen puista (ja pettua oli käytössä jauhojen osana myös hyvinä viljavuosina monin paikoin Suomessa). Jos jouduttiin turvautumaan pelkkään pettuun, asiat olivat kylläkin jo päin mäntyä. Puilla paljailla -ilmaisu kertoo kuorituista puista, kuten niinipuista eli lehmuksista, joista oli kiskottu niintä köysien, korien, verkkojen ym. valmistukseen siinä määrin, että metsälehmus kävi maassamme harvinaiseksi. Lehmukset seisoivat lopulta paljaina, kuorettomina. Mäihä (myös nimellä jälsi) on tarkoittanut koivusta (myös keväisestä männystä) saatavaa kuorenalaista, puutumatonta solukkoa, hyvänmakuista pureskeltavaa massaa – ja myöhemmin hyvää onnea.

Ravinnon koostumus on vaihdellut vahvasti vuodenkierron mukaan. Keväisin on juoksutettu mahlaa ja kerätty monien kasvien nuoria, meheviä versoja syötäväksi. Metsä, niityt ja suot ovat tarjonneet myös aineksia vaatteisiin – ensimmäisiä vaatekuituja on saatu nokkosesta ja suovillasta. Taulakäävän avulla on tehty tulta, ja kasvien aivan erityisen huomattava käyttöalue on ollut kansanlääkinnässä.

Paikannimissä on säilynyt paljon viitteitä keräilykulttuuriin ja erilaisiin kasvupaikkoihin. Esimerkiksi Vehka/Vehko-alkuiset nimet kertovat suovehkasta, josta saatiin jauhoja. Kortteet eli karvajalat, joiden nimenä on ollut paikallismurteella myös hosia, tarjosivat nuorina versoina oivallista kevätruokaa – niistä viitteenä ovat monet paikannimet kuten Karvasensuo ja Hosioisnummi. Tupakorpi ja Tupastenkorpi -nimet ovat voineet viitata paitsi erämajaan myös tupasvillaan, kansan suussa niittyvillaan. Luutasuolta kerättiin aineksia siivousvälineisiin.

Paikannimistä monia on nykykielen kautta vaikea jäljittää, ja olisikin kiinnostavaa saada tästä katoavasta aarreaitasta systemaattista tietoa keräilyn näkökulmasta.

—

Jokaisenoikeuksien puitteissa voimme edelleen vapaasti kerätä yrttejä, kasveja, marjoja ja sieniä, kuten esivanhempamme ovat tehneet tuhansia vuosia. Tämä oikeus koskee sienten ja marjojen osalta myös suojelualueita, missä kuitenkin varsinaisten kasvinosien ottaminen on kielletty. Mahlanvalutukseen ja pakurikäävän keräämiseen tarvitaan kaikkialla maanomistajan lupa. On huomattava myös, että missään ei saa kerätä sammalia ja jäkäliä ilman erityistä lupaa. Näistä rajoituksista huolimatta jää valtavasti kerättävää ja nautittavaa.

Jatkamalla luonnontuotteiden keräilyä ylläpidämme ikiaikaista elinkeinoa, joka on vastuullisesti toteutettuna myös ekologisesti kestävää.

(Julkaistu Marttalehdessä 2024)