Kaukaisten maailmojen suojelu – ihminen lähdössä tähtienväliseksi vieraslajiksi?

Olen lukenut lukuisia arvostettujen tähtitieteilijöitten ja tietokirjailijoiden näkemyksiä siitä, että ihmiskunnan on melko läheisessä tulevaisuudessa perustettava siirtokuntia avaruuteen – Kuuhun, Marsiin, tai Alfa Kentaurin tähtijärjestelmään, missä näyttäisi tähteä kiertävän sopivalta vaikuttava kiviplaneetta ”elämänvyöhykkeellä”.

Kirjoittajat toteavat levittäytymisen välttämättömäksi, koska Maa-planeetalta loppuvat pian luonnonvarat. Siirtokunnilla näyttää olevan kova kiire toisestakin erityisestä syystä: paleoklimatologi J. Sakari Salonen kirjoittaa, että sivilisaatiomme ekologista romahdusta voi seurata syvä teknologinen taantuma. Siirtokuntia pitäisi saada aikaiseksi jo seuraavan kahdensadan vuoden aikana, tai mahdollisuus voidaan menettää ihmisen teknologisen tietämyksen kutistuessa ekologisen kriisin keskellä.

Monen tutkijan asenne tähtiin suuntautuvaan matkustukseen on optimistinen ja paikoin lähellä avaruushybristä. Salonen on varovaisempi ja kriittisempi ihmisen toimintaa kohtaan maapallolla, mutta hänkin ennustaa avaruuden siirtokuntien tuloa. Salonen ei pohdi kirjassaan Viisi maailmanloppua kuitenkaan sitä, mitä ihmisen toiminta kaukaisissa maailmoissa voisi tarkoittaa ekologiselta ja eettiseltä kannalta. Aiheesta on käyty hyvin vähän julkista keskustelua suomeksi.

Olisivatko avaruuden siirtokunnat todella ihmiskunnan pelastus ja mitä se tarkoittaisi käytännössä?

Huonona ennusmerkkinä voi pitää jo sitä, että Maan kiertoradalle on kertynyt ihmisen jäljiltä valtava määrä romua.

Ihminen on oireellista kyllä alkanut ajatella itseään tärkeänä pelastettavana lajina, sitä mukaa kun hänen muulle elämälle aiheuttamansa sukupuuttoaalto syvenee. Harvemmin on kysytty miten tämä pelastus tulisi vaikuttamaan niihin maailmoihin, joihin ihminen saapuisi.

On tärkeää huomata, että mikäli jokin planeetta näyttäisi olevan ”elämänvyöhykkeellä” ja vaikuttaisi ”elinkelpoiselta”, siellä myös voi olla elämää. Ihmiskunnan edustajat saapuisivat siis muukalaisina ja valloittajina elävälle planeetalle. Kenelle se on elinkelpoinen? Keitä sieltä syrjäytetään? Elintilan vaatiminen kantaa mukanaan kolonialistisen ja totalitaarisen retoriikan kaikuja. Elinkelpoinen planeetta ei ole ihmiskunnan varatontti.

Kaukaisten maailmojen elollisista tuskin voi päästä täyteen selvyyteen ennen saapumista perille. Ihmisten ajattelutapa näyttää myös sallivan ”ennaltaehkäisevät iskut” tuntematonta vastaan niin Maan päällä kuin luultavasti avaruudessakin.

Populääriviihteen siivittämänä erilaisista alien-uhkakuvista on tullut suosittua avaruusmytologiaa. Tarina näyttää tulevan yhdestä muotista: viatonta ihmiskuntaa uhkaavat vihamieliset alienit, jotka yleensä haluavat valloittaa Maan tai ihmisten avaruusaluksen. Niitä vastaan on ryhdyttävä taistelemaan rankoin keinoin.

Mutta entä jos todellisuus onkin juuri päinvastainen? Entä jos ihminen on itse se vaarallisin alien, kosminen muukalainen ja vieraslaji, jolla parhaillaan on menossa suunnitteluvaihe levittäytymistä eli invaasiota varten, kun yksi planeetta on kohta kulutettu äärirajoilleen?

Kolonialismi ja valloittaminen leimaavat ihmiskunnan historiaa halki aikojen. Luonnonvaroista on taisteltu tuhansia vuosia, mutta paikallisella tasolla. Muulle luonnolle on aiemmin jäänyt kaikesta huolimatta elintilaa. Nyt ollaan uudessa vaiheessa, sillä planeetan rajat ovat lopullisesti tulleet vastaan ja ihmisen lonkerot ulottuvat lähes kaikkiin maapallon kolkkiin.

Maapallo, planeetta Maa, on jättimäisissä vaikeuksissa ihmisen toiminnan tähden. Yhtälön ratkaiseminen millään kaikille ihmisille miellyttävällä tavalla käy vuosi vuodelta epätodennäköisemmäksi.

Kriisi ei ole ainoastaan ihmisen aiheuttama sukupuuttoaalto ja ilmaston nopea kuumeneminen, vaan myös ihmisen oma henkinen, kulttuurinen ja poliittinen umpikuja. Ihminen peittelee itsekkyyttään katteettomalla optimismilla, harjoittaen luovasti monimuotoista itsepetosta. Hänen ongelmansa kumuloituvat ja niiden ratkaisukeinot tarkoittavat lähes aina uusia ongelmia.

Suuri osa kaaoksesta johtuu liian nopeasti ja hallitsemattomasti edenneestä teknologiasta sekä maapallon kantokykyyn nähden ylettömästä väestömäärästä ja sen harjoittamasta kulutuksesta. Väestönkasvun mahdollinen kääntyminen laskuun vasta 2080-luvulla, yli kymmenen miljardin huipun jälkeen, ei ratkaise nyt päällä olevaa kriisiä. Ilmastonmuutos ja lajikato laukkaavat jo nyt, ja pienempikin ihmiskunta riittää ylläpitämään ekokatastrofia, kun kaikkialla tavoitellaan ylikuluttavaa elintasoa.

Hätkähdyttävän syvä itsetuntemuksen puute leimaa ihmiskulttuureja.

Jos ihminen ei kykene eettisesti hallitsemaan sivilisaatiotaan ja teknologista voimaansa Maassa, millä perusteella hänelle pitäisi antaa moraalinen lupa viedä sama voima toisiin maailmoihin? Ihminen kuljettaa omat ongelmansa aina mukanaan, jos niihin ei löydetä ratkaisua Maan päällä. Nykyisellä kehitystasollaan ihmiskunta tuskin on ansainnut paikkaa tähdissä.

Onko todella helpompaa paeta kaukaisille planeetoille voidakseen jatkaa yletöntä kulutusta kuin ottaa vastuu täällä omassa sinivihreässä maailmassa? Ennen tähtiin lähtemistä ihmisen pitäisi kyetä osoittamaan, että hän osaa suojella kaikkea elämää eikä vain hyödyntää sitä – mutta tällaisesta ajattelutavasta ei päätösten tasolla ole havaittavissa juuri merkkiäkään.

Taiteilijan näkemys Kepler-452b-planeetasta. Kuva: NASA/Ames/JPL-Caltech/T. Pyle.