Kävelevät puut ja vaeltavat vedet

itämerensuomalaisen kansanperinteen kertomaa

Itämerensuomalaisten suhde luontoon ja luonnon ilmentymiin on ollut syvästi animistinen. Kaikessa elollisessa on uskottu olevan henkeä, väkeä, jonkinlainen sielunkaltainen olemus, joka ei kovin paljon poikennut ihmisen omasta olemuksesta. Elollisia samaan tapaan kuin ihminen ovat olleet puut ja eläimet kuten myös luonnonelementit, esimerkiksi revontulet, pilvet, tuuli, taivas ja vedet. Henkistäminen on koskenut myös tulta ja tulisijoja. Jossain määrin se on liittynyt ihmisen itsensä valmistamiin esineisiinkin.

Tähän maailmankuvaan kuului, että elolliseksi käsitettiin monia sellaisiakin asioita, joita tieteen kielellä on ryhdytty nimittämään ”abioottiseksi” eli ei-elolliseksi luonnoksi, kuten mineraalit, kivet ja kalliot.

Ei ajateltu ainoastaan kaiken olevan elollista, vaan lisäksi eri elämänmuotojen välillä ei koettu olevan selvää rajaa. Elollisten välillä liukuvat rajat kuuluivat ilmenevään ”luontoon”, maa-ilma oli täynnä kaltaisuuksia ja vuorovaikutussuhteita, jotka ilmenivät myös muodonmuutoksina, metamorfooseina.

Juuri tätä muodonmuutoksen logiikkaa seuraavat kävelevät puut ja vaeltavat vedet, joihin liittyvät tarinat kertovat kiehtovasti itämerensuomalaisesta tavasta katsoa luontoa.

Tarinoita kävelevistä puista on säilynyt ja muistiinmerkitty erityisesti Virosta. Järvien ja muiden vesien vaeltamisesta uusiin paikkoihin tunnetaan myös mm. Inkerinmaalta ja nykyisen Suomen puoleltakin.

Puuryhmät tai yksittäiset puut vaelsivat usein yöllä, ja päivännousun aikaan ne juurtuivat siihen paikkaan missä olivat auringon noustessa. Tässä ne muistuttavat tarinoiden peikkoja, jotka auringonvalo saa muuttumaan kiviksi. Muodonmuutos usein aktivoituu valon kautta.

Vaeltavilla puilla näyttää myös olevan sukupuoli; ne ovat lähes aina tapauksissa naispuolisia. Erään virolaisen tarinan mukaan Riinu-, Kai- ja Mai-nimiset lehmukset lähtivät kulkemaan kohti uusi asuinsijoja. Riinu jäi toisista jälkeen kun sen (hänen?) kengännauhat avautuivat kesken kaiken. Riinu jäi niitä sitomaan ja huusi toisia odottamaan, mutta pysähtyminen koitui sen kohtaloksi: se juurtui niille sijoilleen Naartsen kylän lähelle. Näin puut joutuivat erilleen toisistaan. Tarinan toisintoja on useita, mutta aina kyse on naispuolisista puista, eräässä toisinnossa neljästä sisaresta jotka muuttuivat puiksi.

Pysähtyminen itsessään näyttää saaneen Riinu-puun juurtumaan sijoilleen, ei tarvittu edes auringonnousua.

Mutta mitä tämä kaikki tarkoittaa, mikä on kengännauhoja sitova puu? Tarinat ovat rönsyilleet ja keränneet itseensä hauskoja ja outoja yksityiskohtia, mutta niiden takaa näyttää häämöttävän alkuperäinen myytti puun haltiasta. Haltia on se, joka lähtee liikkeelle, puun tai naisen hahmossa. Haltian ääni kuullaan puun puheena.

Virolaistarinat eivät aina mainitse puun vaeltamisen syytä, mutta se näyttää lähes aina olevan peitelty hiiden syntytarina.

Nimenomaan pyhät puut vaeltavat, tai sitten ne muuttuvat itse vaeltamisen ja paikanvalinnan – uudelleen juurtumisen – kautta pyhiksi. Vuodelta 1895 on muistiinmerkitty Pärnu-Jaagupista 80-vuotiaan miehen sanat:

”Hiisipaikat, joissa ennen käytiin uhraamassa, eivät olleet ihmisten valitsemia, vaan ennen muinoin vaelsivat lehmukset ja valitsivat itse pyhät paikat, jotka sopivat hiisiksi.”

Viron hiisipuut ovat usein niin luonteikkaita ja sijaitsevat niin mielenkiintoisissa paikoissa, että voi ymmärtää miksi ne on koettu oman tahdon omaaviksi persooniksi, jotka eivät ole voineet alkuperältäänkään olla samanlaisia kuin muu metsä. Niiden on pitänyt tulla ”muualta”.

Kokonaiset puustoiset hiidet saattoivat vaeltaa. Joskus metsiköt siirtyivät järven, joen tai kiven kanssa yhdessä uuteen paikkaan. Suurempi hiisikokonaisuus tarvitsi lisävoimia: Torissa härät vetivät joessa sijaitsevan pienen uhrisaaren puineen kaikkineen Ooren kylän edustalta nykyiselle paikalleen Päästalen kylän luo. Tärkeä uhripaikka piti siirtää kokonaisena.

On kerrottu myös lentävistä hiisimetsiköistä. Paimen on voinut kesken pajupillin soittelun kuulla äkkiä kovan äänen taivaalta: Pois alta, hiisi tulee! Silloin on ollut paras nopeasti paeta, ellei ole halunnut saada hiittä niskaansa.

Mikä sitten ajoi puut liikkeelle? Joissakin tarinoissa on selkeästi sanottu, että kristillisen kirkon rakentaminen lähelle loukkasi hiittä niin paljon, että se katsoi parhaaksi muuttaa muualle. Hiittä on voitu loukata erityisesti piittaamattomuudella, roskaamisella, meluamisella tai muulla häiritsevällä toiminnalla. Yhä edelleen virolaiset ”taarauskoiset” noudattavat hillittyä, kunnioittavaa käytöstä hiiteen mennessään, mistä olen nähnyt useita esimerkkejä viime vuosina mm. Viljandin lähistöllä.

Vesien vaeltamisen taustalla on usein niiden likaaminen tai muu häiriö. Järvet, lammet, joet tai lähteet pahastuivat tyypillisesti siitä, että joku pesi niissä pyykkiä tai muuten saastutti vettä. Tunnetaan lukuisia tarinoita järvistä, jotka yksinkertaisesti saivat tarpeekseen ihmisistä ja muuttivat muualle. Yksi tunnetuimmista on tarina jättiläismäisestä Emajärvestä tai Emujärvestä, joka muinoin olisi lainehtinut Võrtsjärven kohdalla. Kun ihmiset eivät enää kunnioittaneet luontoa, nousi suurjärvi ilmoihin ja muutti ilmojen tietä kauas, merelle asti. Jäljelle jäi vain matala, ruovikkoinen Võrtsjärv.  Järvet saattoivat nousta lentoon vesineen tai sitten ne joskus muuttivat sumuna tai naisen hahmossa. Eräissä tapauksissa harmaa härkä on voinut siirtää järven. Jäljelle jäi usein pelkkä suo.

Mitä nämä myyttiset tarinat voivat edelleen meille opettaa ja voisivatko ne yhdistyä nykytietämykseen?

Ensinnäkin tarinat usein riemastuttavastikin kertovat siitä, miten elolliset muuttuvat toisikseen ja miten puut voivat olla aktiivisia toimijoita. Puiden kommunikaatioverkostoista on tehty virallisen tieteen menetelmin havaintoja, jotka viittaavat puiden ja kokonaisten metsiköiden tietoisuuteen, niiden toimijuuteen. Näin nykyiset kertomukset lähenevät vanhoja myyttejä. Ja jos katsomme aikaa laajemmassa perspektiivissä, puuthan todella vaeltavat.

Luonto tarjoaa ihmiselle portteja pyhyyteen. Tarinat kertovat, että luonto reagoi ihmisen toimiin, mutta niistä voi nousta myös lohdullinen vihje: pyhä paikka ei aina kuole, se siirtyy. Elollisten verkostojen liike jatkuu, vaikka harva ihminen sitä enää näkee.

Hiisi tarkoittaa itämerensuomalaista pyhää metsikköä, uhrilehtoa tai muuta pyhää paikkaa. Se voi olla myös ympäristö, johon kuuluu kivi, suo tai kukkula. Tämä alkuperäinen merkitys on säilynyt Virossa; Suomen puolella sana on alkanut myöhemmin kristillisenä aikana tarkoittaa myös pelottavaa jättiläistä tai muuta yliluonnollista personifikaatiota. Suomen puolen paikannimissä on selvästi nähtävänä tämä kahtiajakautuneisuus. On kylissä sijaitseva hiisi-nimistö – esimerkiksi Jämsän Hiidenmäki, Janakkalan Iso-Hiisi – ja siitä selvästi poikkeava esimerkiksi vaikeakulkuisiin vuoriin liittyvä nimistö, kuten lukuisat jylhät Hiidenvuoret.