Metsän näkymättömien olinpaikat

eli satumetsän avainlajeista

Erilaisia metsiä kansoittavat kansanperinteessä, tarinoissa ja saduissa omat tunnusolentonsa. Vanha kansa on tarkkaavaisesti silmäillyt maaston muotoja, kasveja ja puustoa. Paikan ominaislaadun mukaan on nähty ja kuultu olentoja, joita voi pitää kunkin metsämaiseman, paikan hengen personifikaatioina eli henkilöityminä. Tavallaan nekin ovat ”avainlajeja”, mytologisen ja sadunomaisen maiseman oppaita kansanperinteessä.

Peikkojen valtakuntaa ovat perinteisesti vuoret ja louhikot kuten luolatkin. Peikkojen voi siis sanoa viihtyvän metsäluontotyyppien erikoistyypissä, kalliometsissä. Jyrkänne lähettyvillä lisää näiden hidasjärkisten rohjakkeiden läsnäolon todennäköisyyttä kuten luolatkin. Vähintäänkin isoja kiviä pitää lojua maastossa. Peikot myös voivat itse muuttua kiviksi auringon noustessa ja sen säteiden osuessa niihin, jos eivät ole ajoissa hakeutuneet piiloihinsa. Varsinkin suurten kivien keskellä kannattaa täten olla hieman varuillaan ja välttää pimeällä kulkemista – peikothan voivat helposti käydä läpi transformaation myös toisinpäin, eli muuttua auringon laskiessa takaisin peikkohahmoonsa.

On esitetty, että peikkotarinoiden vanhimmat juuret ulottuisivat neanderthalaisten ja nykyihmisten kohtaamisiin. En pidä tätä täysin mahdottomana.

Joskus metsäretkillä osuu harvinaisen ”peikkomaisiin” paikkoihin. Jämsän Rotkovuoren länsirannalla kuulin kerran äänen, joka ei muistuttanut minkään tuntemani eläimen eikä linnun ääntä. Se oli matalaa kurinaa, joka toistui säännöllisesti. Ääni kuului Rotkojärven takaa, seistessäni kapean järven rannalla täydellisessä hiljaisuudessa. Se muistutti lähinnä matalaa kuorsausta ja vaikutti paikantuvan vastarannalla näkyvän luolan kohdalle. Oli jo keskisyksy, joten jätin sammakot pois laskuista.

Loppupäätelmäni, pitkän maastopäivän jälkeen, oli peikon kuorsaus. Aurinko oli juuri laskemassa, se punasi vastarannan yläosan, ja kuorsaus vaikutti katkeilevan… En voinut jäädä odottamaan pimeään asti, joten arvoitus jäi ratkaisematta.

Vuorenpeikoista on paradoksaalisesti kerrottu erityisesti lakealla Pohjanmaalla – ehkä tarinat kantautuivat yli lahden itään, tai peikot haluttiin etäyttää omilta kotikulmilta kertomalla ne kauas. Suomalainen perinne ei ehkä tunne niin hurjia peikkoja kuin skandinaavinen, mutta peikon kohtaaminen pimeässä metsässä on meilläkin ollut ilman muuta jossain määrin vaarallista. Siksikään ei kannata lähteä hortoilemaan kivikoihin hämärissä.

Sastamalan Pirunvuorella on kristillisenä aikana kerrottu asuneen itse pirun, niin kuin monella muullakin vuorella Suomessa. Tarinan mukaan Pirunvuoren piru oli ärtynyt kristillisen kirkon rakentamisesta Rautaveden toiselle puolelle, ja vuoren jätti heitteli kiviä kirkkoa kohden. Sama kansainvälinen aihe on toistunut pienin variaatioin lukemattomissa paikoissa Suomessa ja muissa maissa.

Karttapaikka tuntee 63 Pirunvuorta Suomessa. Yleensä ne ovat louhikkoisia, jyrkkärinteisiä maastoja.

Tällaiset tarinat saattavat viitata vuoriin muinaisina, esikristillisinä palvonta- ja kulttipaikkoina – joko ne olisivat olleet esimerkiksi sisämaan saamelaistaustaisen väestön sakraalimaisemia, tai sitten niiden nimeäminen liittyi aikaan jolloin maata viljelevän väestön kylien hiidet oli hävitetty ja palvontapaikat todella siirretty metsiin, vaikeakulkuisiin seutuihin.

Keijuja, eteerisimpiä kaikista metsän olennoista, on havaittu eniten metsäniityillä ja avoimilla lehtomaisilla mailla. Kauniitten keijujen perinne on Suomessa nuorehkoa. Usein keijukuvat näyttävät niiden tanssivan metsän saartamalla salaisella niityllä. Elsa Beskowin satukirjoissa tosin nähdään keijuja myös kiikkulaudalla kuutamossa – sana keiju onkin ollut hämäläismurteissa toisintosana keinulle eli kiikulle.

Keijujen havainnointi on saattanut liittyä usvaan, joka yöllä nousee niityille, hahmoaan muuttavine usvakiehkuroineen. Keijut suippoine korvineen ovat mahdollisesti hieman vaarallisia, ilkikurisia ja jopa ilkeitä – tästä eri maiden kansanperinne näyttää olevan montaa mieltä. Joka tapauksessa keijut edustavat metsän siroa, herkkää elementtiä, metsäkukkia, valoa metsän sisällä. Keski-Euroopassa keijujen kukka on ollut viehättävä sarjatalvikki.

On hyvä muistaa, että alun perin keijukaiset olivat Pohjolassa vainajien henkiä. Se sointuu kuvaan, koska kukat ja vainajat on voitu liittää jo varhain yhteen. Rautakautisten vainajien kanssa on laskettu hautaan kasveja kuten kukkivia pihlajanoksia.

Haltiausko viittaa vanhimpaan, animistiseen aikaan ja haltiat ovat metsän näkymättömistä arkaaisimpia olentoja. Metsänhaltiat nimensä mukaan hallitsevat metsää ja metsän käsitettä. Ne voivat liikkua missä tahansa osassa metsää ja sen liepeillä. Niiden kanssa on eniten kommunikoitu, niiltä on pyydetty apua. Haltioille on tuotu lahjoja, suhde on ollut vastavuoroinen. Metsänhaltioita on ollut monenmuotoisia, eri puulajeilla on ollut oma haltiansa, ja koko metsällä on voinut olla yksi päähaltia.

On mielenkiintoista, että animismiin viittaavia käytöstapoja voi edelleen nähdä jäänteitä esimerkiksi erävaeltajien parissa. Eräskin rationalistisen maailmankuvan omaava insinööri kertoi jättävänsä aina vähän ruuanmuruja leiripaikalleen ja kaatavansa ryypyn maahan – ”metsälle”.

Vanhimmissa uskomuksissa metsänhaltioista tärkein hahmo vaikuttaa olleen mahtava Metsän Emäntä. Hän on ollut tämän ja tuonpuoleisen metsän valtiatar, joka avasi portit maailmojen välillä. Metsäneläimet olivat hänen karjaansa. Metsälle lähtevä riistan pyytäjä puhutteli suoraan tätä metsän feminiinistä, siniviittaista prinsiippiä, ja sai näin kokea itsensä hänen rituaaliseksi rakastajakseen. Siksi metsästäjät pesivät itsensä puhtaiksi ennen virkatielleen tai juonipoluilleen lähtöä. Toisaalta auttoihan puhtaus myös siinä, että metsän otukset eivät haistaneet pyytäjää.

Metsän päähaltian sukupuoli on toisaalta vanhemmassa suomalaisessa perinteessä ollut epäselvä ja horjuva, haltia on voinut olla jompikumpi, myös metsän isäntä.  

Ehkäpä alkuperäiset haltiat olivat sukupuolettomia, kuten kristillisen perinteen enkelitkin.

Metsänhaltiat näyttäytyivät ihmisille silloin tällöin ja se saattoi tapahtua nimenomaan tulilla, nuotiolla, asennolla eli leirissä. Tästä voi päätellä niiden parhaiten viihtyvän ihmistäkin miellyttävässä metsätyypissä, lehtomaisella tai tuoreella kankaalla. Uudemman, läntisen perinteen metsänneito saattoi viettelevänä ilmaantua metsästäjän tulille, kunnes kääntyessään osoittautuikin vanhaksi lahopuurydöksi – ilmeinen katkeilevan eroottisen unen kuvaus runsaslahopuustoisessa kangasmetsässä.

Tontut ovat epäilemättä kehittyneet haltioista, koska niihinkin liittyy animistisia piirteitä, mutta ne lienevät hahmoina nuorempia. Luonnonperintösäätiön Tomteskog on yksi esimerkki tonttumetsästä. Eräs kanssani retkeillyt ”metsänäkijä” vakuutti havainneensa kerran tontun istuvan vanhalla sammaleisella kannolla tuossa metsässä. Minä en nähnyt siinä muuta kuin sammaleisen kannon.

Tonttujen kerrotaan domestikoituneen eli ne ovat muuttaneet korvesta ihmisen asumuksiin kuten myös riihiin ja saunoihin, kaikkiin missä tulta pidetään. Ladoissa on niitä ei ole havaittu, aitoissa mahdollisesti. Tonttuja ei niiden domestikoituneisuuden takia havaita varsinaisissa erämaissa, mutta uudemmissa saduissa ne näyttävät viihtyvän myös mustikkametsässä.

Uudempien satukerrostumien tontut ovat ystävällisiä ja avuliaita, mutta vanhat kansantarinat kertovat vaarallisista tontuista. Usein näillä vanhoilla tontuilla oli vain yksi silmä, keskellä otsaa. Näitä olioita piti osata kohdella oikein, kunnioittavasti ja rituaalinomaisesti. Esimerkiksi saunatontun kanssa ei ollut leikkimistä, sille piti jättää saunarauha eikä saunaan saanut jäädä myöhään tontun saunavuoron aikana. Kansanperinne tuntee myös riehuvia tonttuja, joilla on valtavat voimat – eräänlaisia poltergeist-hahmoja.

Tontut olivat jo Agricolan runon mukaan ihmisen omaisuuden vartijoita – ”tonttu huoneen menon hallitsi” (nykysuomeksi).  Ruotsin kielen tomte tarkoittaa tonttia ja tonttua, molempia. Yksi tontun variaatio on pelottava, huutava rajahaltia. Sen kanssa emme halua joutua tekemisiin – omistamisen vimma tekee tontuistakin vaarallisia.

Kansanperinteen suuri tuntija ja tulkitsija Martti Haavio kirjoitti (nimellä P. Mustapää) runossaan Rajahuutajasta näin:

”Minä kummittelen tässä
metsässä synkeässä.
Öin kuulet ääneni katkeran,
öin ääneni katkeran,
kuin viirupöllön, viiltäen
läpi ilman kajahtavan.
Vuoks kurjan auranalan
minä vannoin väärän valan.”

Koska tontut saattoivat käydä myös varkaissa naapuritalossa, on niiden kautta luontevasti voitu selittää tiettyjä katoamistapauksia.

On esitetty myös, että riihi- ja saunatonttujen näkeminen olisi liittynyt lievään häkämyrkytykseen.

Maahiset ovat tonttuja salaperäisempiä, villimpiä olentoja ja pysyvät loitommalla, nimensä mukaisesti maan alla. Ne ovat pienikokoisia ja vaikuttavat viihtyvän naavaisilla puolukkakankailla, mutta viimeksi mainittujen pitää olla vanhoja kuivahkoja kankaita, ei kasvatusmetsiä. Niissä pitää olla paljon lahopuuta ja monisataavuotiaita mäntyjä. Maaperä on niissä usein hiekkavaltainen. Tällainen alue on esimerkiksi Luonnonperintösäätiön Cahaligvääri pohjoisessa Inarinjärven takana – saamenkielinen, alkuperäinen paikannimi tarkoittaa juuri tarkalleen Maahisenvaaraa. Maahiset ovat olleet saamelaisten näkymättömän metsän tärkeimpiä tuonpuoleisen olentoja, jotka ajoittain muuttuivat näkyviksi kuolevaisten silmille. He muodostivat eräänlaisen rinnakkaismaailman poroineen ja jutaavine kylineen. Saamelaisille näyttäytyneet maahiset ovat olleet perinteisesti hyvin kauniita.

Toisin on menninkäisten laita. Menninkäiset, joiksi on luettava myös Kirsi Kunnaksen luoma hahmo nimeltä Tiitiäinen, ovat peikkomaisia, näiden lailla karvaisia ja hännällä varustettuja, mutta melko pieniä. Pienuutensa takia niitä voi pitää, rumuudesta huolimatta, jollain lailla söpöinä. Osin niiden olinpaikat näyttävät osuvan yksiin peikkomaisemien kanssa. Niille näyttäisi sopivan kuitenkin parhaiten kuiva kangas. Peikkojen lailla ne viihtyvät pimeässä eivätkä juuri näyttäydy päivänvalolla. Jos kuivalla kankaalla esiintyy matalia mäntyjä ja enimmäkseen pienikokoisia kiviä, ollaan todennäköisesti menninkäiselle tyypillisessä habitaatissa. Ehkäpä harvinainen karukkokangas on myös niiden elinpiiriä.

—

Metsän satumaisuuden tavoitti hienosti runoilija Helvi Juvonen, esimerkiksi seuraavassa runokatkelmassa (ja karussa maaperässä viihtyvät kissankello voi hyvin esiintyä juuri edellä kuvatun kaltaisissa biotoopeissa):

Satu kiertää metsää
Menninkäislapsi käy päässänsä vihreä huivi,
ja kissankello soi kuin hopeatiuku.